Kuukausi takana - miltä tuntuu?

Luvassa paljon tekstiä!

Tämän hetkiset tuntemukset:

Kuukausi on mennyt nopeasti ja pääasiassa minulla on koko ajan ollut hyvä fiilis täällä olemisesta. 

Tietty on ollut niitä päiviä kun hommat eivät suju joko itsellä tai muilla suunnitelmien mukaan ja kiukuttaa. Kiukkua saattaa vahingossa purkaa sitten väärin tavoin ja pian se vaikuttaakin jo koko tallin ilmapiiriin. Huonoimpina päivinä jopa kotiinlähtö on tuntunut hyvälle idealle.

Väsymys tahtoo painaa vielä kovasti työpäiviä.
Peruspäiviin on löytynyt se rytmi ja tapa tehdä asioita, mutta heti kun taululle ilmaantuu jotakin poikkeavaa ohjelmaa alan stressata.
Tänäänkin meillä oli neljä hevosta lähdössä hiitille Mohawkin radalle. Tottakai minun ruunani, Founding Father, oli listalla ja rupesin sitä stressaamaan. ”Koska hevosen pitää olla valmis, mitä pitää ottaa mukaan, onko tämä samanlaista kuin (auto)lähtöharjoitus- eli schooling-päivinä???”

Loppupeleissä hevonen oli niin kamala ajaa, rikkoi laukalle ym, että pomo päätti jättää pojan matkasta. Hevosta kohtaan aivan oikein ja olisihan se noloa viedä hevonen, joka vastustaa ja rikkoo laukalle, muiden ihmisten nähtäville. 

Jos olisin heti aamusta malttanut mieleni, olisin taas selvinnyt paljon vähemmällä. Kyllähän se totta kai kerrotaan, kun pitää alkaa hiittihevosia laittamaan valmiiksi… Ei kukaan jää ilman infoa ja sitten huudeta kun ei olla valmiita.

Lisäksi ravireissuille tarvitsen vielä enemmän kokemusta, että pystyisin illasta suoriutumaan ilman kovaa stressitason nousemista.

Kokoajan myös helpottaa, päivä päivän jälkeen opin ja rutinoidun enemmän. Ehkä pian pystyn hoitamaan kokonaan ravireissutkin niin, ettei jonkun tarvitse vähän väliä käydä kurkkaamassa että kaikki ok, tai ettei minun tarvitse kipittää muiden perässä kyselemässä.

Nyt minun tarvitsisi vain tasoittaa mieleni ja luottaa itseeni.

Kieli ja puhuminen

Alkuun puhuminen englanniksi oli hidasta ja vaikeaa - jopa jännittävää. Mutta viimeksi tänään huomasin, ettei minun tarvitse enää jatkuvasti olla kyselemässä "anteeksi, voisitko toistaa" ja sen, ettei minulla ole enää "ymmärtämisongelmaa". Puhuminenkin alkaa tuntua luonnolliselta ja melkein enemmän mietin joitain sanoja suomeksi.

Aluksi tietty kaikki sanat ja tavat sanoa asioita olivat mysteerisiä. Eihän niitä voinut ymmärtää!

Lisäksi piti itse oikein kovasti miettiä sanoja ja sanajärjestyksiä, että aikamuotoja - vain sen takia, että lauseeni olisivat jotenkin ymmärrettävissä.

Puhuminen on alkanut automatisoitumaan ja kieli helpottamaan.

Sen huomaa myös ihan yleisesti asioidessa. Pankissa, ruokakaupassa tai ravintolassa käydessä osaa jo ymmärtää ja ennustaa mitä seuraavaksi kysytään. Ja mikä tärkeintä, osaan vastata.

Myös kiittäminen ja pahoittelu olivat alkuun asioita, jotka meinasivat jäädä huomioitamatta. Pienet sanat, sorry/pardon, thank you & please. Eihän tällaisia Suomessa niin paljoa ja samalla tavalla käytetä; sori sori, kiitti kiitti ja meno jatkuu.
Tai smalltalkchitchat - miksi sitä haluaa ja kuuluu kutsua. Suomessa mennään omia menoja, kaupan kassalle saatetaan hymyillä tai jopa sanoa "hei". Täällä kuitenkin tapoihin kuuluu kysymys "Hi, how are you (today)?" Vastaukseksi riittää lyhyt hyvin kiitos sekä vastakysyminen. Tietty voi jättää myös vastaamatta, mutta mielestäni se ei ole vaihtoehto täällä.

Ravimaailma

Piiri pieni pyörii after all. 

Samat naamat näkee melkein kaikkialla kun ravireissulla käy.

Ihmiset ovat iloisia, auttavaisia ja tuntevat toisensa. Siinä mielessä moni saakin olla tarkkana mitä puhuu kennellekin. Tämä nyt ei minulle ole ongelma, sillä ei minulla pahaa sanottavaa tmv olisikaan. Enhän minä oman tallin piirejä enempää oikein ketään tunnekaan.

Viime ravireissulta jäi mieleen hauska sattuma, katselin Pinot Noirin lämmitystä ja vieressäni seisoi vanhempi mies katselemassa omaa hevostaan. Tästä sitten saatiin aikaiseksi pieni keskustelu muun muassa siitä, että olen vasta hetki sitten tullut Kanadaan ja töihin tälle tilalle. Pinot Noirin lähestyessä seisomispaikkaamme totesin, että tuossa tulee minun hevoseni. Mies katsoi ja kysyi sitten, että työskentelenkö Blairille. Vastasin myöntävästi ja tämän jälkeen sainkin kuulla, kuinka hyvä ja menestynyt valmentaja Blair on - hänenkin mielestään.

Tämän keskustelun päätti sitten miehen hevosen saapuminen ulostulo portille. Hän toivotti onnea raveihin - ja sitä meillä myös oli. Pinot Noir oli lähtönsä kolmas ja pääsi/joutui myös ensimmäistä kertaa test barniin, jossa siis otetaan virtsa- ja verikoe hevosesta.

Odotellessani näin sitten miehen tulevan hevosensa kanssa sisälle, ilmeisimmin oma lähtö oli juostu ja ainakaan test barniin ei tullut, niin ilmeisesti ei kärkikahinoissa oltu tai sitten haluttiin vain voittaja tm testeihin. Hän kuitenkin pysähtyi kysymään minut nähdessään kuinka meni ja onnitteli hyvästä saavutuksesta.

Kyllähän se mieltä lämmitti, vaikka lämmitti saavutettu kolmas sijakin. 

Kuitenkin tämä on aivan erilaista kuin mitä Suomen ratsupiirehin vertaa, täällä tuntee olevansa osa alusta asti. Suomessa paikkansa pitää ansaita ja aina sekään ei auta.

Tällä nyt en tarkoita lytätä Suomea ja hevospiirejä, mutta tosiasia on, että siellä ollaan enemmän omissa porukoissa.

Tulevaisuus?

Monet ovat kyselleet, että milloin tulen Suomeen. Mitä aion kun työlupa päättyy....
Tottakai sitä aina välillä ajattelee, että mitä tekee vuoden päästä. Haluanko olla täällä tai ehkä enemmän, että halutaanko minut pitää täällä. Palaisinko Suomeen ja ratsupiireihin. Lähtisinkö jonnekin muualle hevosten pariin. Ratsut vai ravurit? Voiko niitä (edes) yhdistää?

Tosi on, että siihen on vielä niin pitkä aika ja maailmalla olen ollut niin lyhykäisen ajan, ettei mitään lopullista tai varmaa osaa sanoa. Onneksi vielä ei tarvitse kummemmin edes ajatella saati tehdä päätöksiä. Ensi kesänä tulen Suomeen, käymään tai jäädäkseni - se on varma.

 

Hevoset ovat se asia, minkä haluan pitää lähellä. 

Toivon kovasti, ettei tämän työn tai minkään muunkaan yhteydessä pääse tapahtumaan mitään sellaista onnettomuutta, että minun pitäisi harkita alan vaihtoa...
Huonon peukalon kanssa tätä vielä pystyy tekemään ja jos ei, niin sitten haetaan apua leikkauksella.

Tänään töissä tuli puheeksi joulu. 

Totesin vain, että luultavasti perustyöpäivä ja illalla istuskelen yksinäni tai koirien kanssa yläkerrassa. Eli ei mitään kovin ihmeellistä. En ainakaan odota mitään erikoista. Samaan aikaan heräsi pienen pieni koti-ikävä. Miten mukavia jouluja meillä on aina kotona ollut!
Miten tiedän, että minua tänäkin vuonna odotettaisiin kotiin joulua viettämään. Ja miten kovasti haluaisinkin kotiin jouluksi.

Tosiasia on kuitenkin se, että minulla on työ ja velvollisuus. Kyse ei ole lentolipuista tai rahasta. Hevosia ei voi jättää hoitamatta.
Ja olisiko se minulle lomaa sitten kuitenkaan? Toipumista aikaerosta pitkän matkan jälkeen, tottumista taas kotona oloon, sitten pitäisi liitää sinnetänne ja nähdä mahdollisimman monia ihmisiä ja kertoa samat kuulumiset uudelleen ja uudelleen sekä samanaikaisesti murehtia omien hevosten perään.

Minulle loma kuitenkin tarkoittaa rentoa oleilua ilman kiirettä ja stressiä.